Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä.
Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja kysäsi varmuudeksi.
»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten.
»Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.»
»Missä veljesi ja sisaresi ovat?»
»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois auksuunista.»
»Aappo, pastori, hänhän on täällä?»
»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin sijalle johonkin.»
»Entä Kristiina?»
»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle aikaa.»