Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei toinen toisestaan tiennyt.
Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva
Vimparin kuolemasta.
Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä
Sinulle kelpaa?
Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan.
Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut kuin ihana satu.
Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla rannalla.
»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää… Vaan en voi, en voi…»
Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan muutkaan selville siitä päässeet?
»Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna heille apusi, neuvosi aikoinaan… Elä ole niin salattu… Me jäämme muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka hongankeloksi muuttuu…»
Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia.