Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön — nurkui ja napisi Jumalaa vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, vähinosaiselle lähimmäiselle…
Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.
Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja vähä väliä hymyili iloisena.
»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin ohjattu.»
Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.
Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä…
Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää».
Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui
Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.
»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin neuvoa keksitä.»
»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.
»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»