»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»
»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus niin kovaa.»
»He ovat sen kurituksen ansainneet.»
»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton hökäle.»
Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion leski lupasi kernaasti menevänsä.
Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi varmuutta.
Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.
Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada suustansa.
»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.
»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä hilpeästi.