»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.
»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»
»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän tuolia etsiessään.
Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei kerrassaan mitään sanoikseen.
»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.
»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä huolen pitää.»
»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: sortuneita tyttäriämme.»
»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»
Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, jolle hän oli uppiniskainen.
»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.