»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja mielestään.»
»Niinkuin te?»
Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän epäilyksien väliin.
Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:
»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia osoittanut.»
»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.»
Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi. Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.
Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä, pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi lähteäkseen.
»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken nauravan.
»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.