»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion leskelle:
»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.»
Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua siihen.
»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua, joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.»
»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan käsiään väännellen.
»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen. Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.»
»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski vakuuttamaan.
»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine, puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee juuri Elsan, teidän tyttärenne?»
»Se, että minä uskon?»
»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän rukouksenne on: Isä meidän — — — anna minulle. Ja sellainen on uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?»