Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?
»Millainen teidän uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi.
Syntyi pitkä äänettömyys.
»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.»
Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.
Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.
Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän ilman muuta nousi ja sanoi:
»Hyvää yötä!»
Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.
»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella…»