Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen, pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei koskaan tiennyt sokko missä oli.
»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin ajatus ollut.
Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko siellä ketään.
Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien henkien liikkumista maan päällä.
Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.
Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli jotakin salaperäistä.
Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja riemuisaksi.
Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.
Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!
Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!