Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla. Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana. Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.
»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut, jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut.
Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä. Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.
Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi, hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.
Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa…
Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja ummisti silmänsä.
Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja Herransiunauksen.
Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi sulkea silmänsä kuolemaankin.
3
Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan vakaviksi.