Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi…
»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä.
»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti aivan kuin sitä olisi miettinytkin.
Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.
Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.
Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään…
Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli, että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin…
Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.
Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.
Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä, tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.