Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, kaunis lapseni!»
Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat, eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten toisten koko suosion tulva yhteensä.
Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten tasalle.
Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän, ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi, joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä. Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin katsoi häntä silmiin.
Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, poskitusten.
Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat…
Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.
Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha, kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.
Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata. Elsaa oikein kauhistutti.
Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei huomannut.