Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:
»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.
Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.
Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.
Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.»
Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää. Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun, heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi, pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja isälliseen rakkauteen.
Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli kuohuksissa riemusta.
Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin yksityiskohtiin.
Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät aina, vaan nyt tänä iltana vasta…
Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.