»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen
Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle.
Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.
»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen…»
Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran kotia seuroista.
Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen ponnistus väheni hiljalleen.
Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä.
»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen.
»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?»
Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:
»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät, etten laseitta näe.»