Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki Elsan mentyä ensi päivänä.
Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään kuin koskaan ennen.
Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.
Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut eteen maalattu.
Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara, uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas synkistyi, ja se lopuksi voitti.
Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.
Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä oli täysi työ pidättäessään itkua.
Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista vaikuttavan.
Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava ja arvokas.
Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään, mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille. Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä ihmelapsena.