Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili Elsaa:
»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!»
Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän asti oli hartaimmin rukoillut.
Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa, olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi, luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.
Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.
Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää. Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi niille kerjäämässä varkain äidiltään.
Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää, joita hän ei saanut auttaa.
»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?…»
2
Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.