»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.»
Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin kovaosaisista.
Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.
Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.
Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.
»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi.
»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä.
»Missä sitten?»
Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.
»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän ja rupesi itkemään.