»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin, Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!»
»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi vaimo.
»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen, että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun kerran uskoo.»
»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.»
»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?»
»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi vaimonsa.
Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.
Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.
»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä luulette, Viioska?»
»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.