Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun Latun emäntä oli sitä pyydellyt.
»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin kuin elukkaa.»
»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi
Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.»
Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.
»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan», lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.
Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden kestäessä.
Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli sittenkin vielä tietymättömissä.
»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli
Vimparin vaimo.
»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on? Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten ei ole hätää», vakuutteli Vimpari.
»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa.