»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä.
»Taivaaseen», huusi Korhonen.
Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat. Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:
»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä olet.»
Latun emäntä purskahti itkemään:
»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.»
Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, muisti hän vainajan sanat:
»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.»
Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.
Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen taloon emäntä oli huudettu.