»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?»
Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti, kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan kiireesti.
Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä… nauroivatkin…
Kivi-Risto?…
Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen, paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty.
Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita.
Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle, kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle.
Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään!
Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi asiaksi.
Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle.
Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota, niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa. Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla, uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten siihen, kun hän menee rippikouluun.