Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja iloissaan.
Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt. Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti, vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä on vielä kotia.
Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen.
Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa.
Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän sittenkin levotonna.
Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne.
Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille. Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt.
Miten monella tavalla kirkon kellot soivat!
Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus… Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni! Pium… paum… ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus… Jouluna soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet tähdet tuikkivat kuin kilvassa.
Ja nyt?