Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi.
Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä onnea, jossa Mari oli.
Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas, arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat kelvollisia.
Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli. Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko häpeä, jos olisi saanut nuhteet.
Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi pettyneensä.
Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois ja juhlapuoli käännetty näkyviin.
Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.
Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa.
Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt. Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille, jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään, esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa autuudeksi.
»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!»