Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin tuttavaksi.
»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa.
Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin olisi se vielä komeampaa ollut.»
Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin.
»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli.
»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään kaikenlaatuista.
Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi, että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä.
Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä. Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli, että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein puolesta sanasta.
Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia.
»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi: