Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi:
»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon ihmistä?»
Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa.
»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?»
»Enhän voi sitä tietää.»
»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?»
»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.»
»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä olisikin… Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?»
»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski.
»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin piiskat, silloin kun niitä odotti — mutta sitten kun ne oli saanut, se ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota hurtti humööri ja repäsevä meininki.»