»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa.
»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi totta.
»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan. Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!»
»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä aivan kuin ei niinä miehinäänkään.»
»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä otan sanasta vaarin enkä hätäile.»
»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että hän jättyy häistä.
Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin.
»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan.
Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!»
Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa enää Liisalla leikin tekoon.
»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.»