»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että mieltä liikutti.
»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?»
»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi — huvista pitävät nuoret huolen.»
»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.»
»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne pahoittanut?»
Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä, vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua, iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet.
Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli kyllissään hänelle, mutta itselleenkin.
Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi rukoillut.
»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä hyvä!» sanoi hän tytöille.
»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen.