Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan.
Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi.
Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun.
Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta. Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten.
Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma, epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa, josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin.
Morsiusparia odotettiin.
Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä. Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut.
Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa itseään vakavaksi.
Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.
Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän joukkonsa valiolta.