Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.
Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui ylimielisyyteen.
Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on ollenkaan sujuakseen.
Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa.
Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.
»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä nähdä kerran!»
Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä katkeruudeksi.
»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen huoaten.
»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta verosensa mieskin sai.»
»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi: