Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.
Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.
»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.
»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi
Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.
Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.
»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.
Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.
Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.
»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.
»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.