»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, sorja kuin koivu!»
Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin kaunista satua.
»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.»
Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion lesken ja Elsan vähin.
»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä
Viion leskelle.
Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.
»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi muistaa ollenkaan.»
»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä olen Tuira.»
»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia vieressään pyytäen siihen istumaan.
Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä pitkään silmästä silmään.