Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion leskelle.
»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.»
Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.
»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!»
»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan halutti lähteä käymään kotimaassa.
»Te olette vasta tullut?»
»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä olosijojaan.
»Mille näytti ja tuntui?»
»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan tuttava ollut.»
»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.»