Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua vasten nojaten.
Se oli Tuira.
Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne nähnyt joka päivä.
Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi kaikki ja joitten seurasta iloitsi.
Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet ja vieraantuneet hänestä.
Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.
Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty…
Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä…
Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.
Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko kesän, koko kesän, koko kesän».