Risto Kivinen.»
Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin luettuaan yhdessä kirjeen.
Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, että Tuira on mielistynyt Elsaan.
Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.
Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.
»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.
Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka rakastuisi häneen…
»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena kuutamoiltana.
Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:
»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin
Tuiraa, joka sinua rakastaa!»