»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.»
»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.»
Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari oli, joka tiesi, että hän on rakastettu!
He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten oli vähän laskijoita.
Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.
Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.
»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät
Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.
Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa laskemaan.
»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran laskette.»
Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.