Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.
Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli niin hiljainen ja vakava luonteeltaan.
»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä pohjoisessa.
He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko ajan ja joskus kysäsi Elsalta:
»Onko teistä, neiti, niin?»
Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa kauniimpaa ja selvempää.
Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, arveli Jori.
Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain mellakkaa mäessä.
»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori.
Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi: