»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.
»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja molemmat punastuivat…
Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.
Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:
»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!»
Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.
Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.
Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.
Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:
»Merimiehen leski Elsa Viio.»