Itse kirje oli:
»Arvoisat tuttavat.
Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!
Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, jota nyt kaipaan.
Elkää pahastuko.
Toivotan hyvää terveyttä!
Tuttavanne
Erkki Tuira.
Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi tämäkään.»
Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.
Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui eikä enää liikkunut.