Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.
Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.
Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.
Jori otti kädestä kiinni… »Elsa! Minä rakastan sinua!»… Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten…
Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.
Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja skailettikello naksutti riemuisasti.
Jos äitikin tietäisi!
Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!
7
Ei unta, ei päivän töitä,
Ei päiviä, ei öitä,
Ei mulla muutakaan:
Kun poissa on armas kulta,
Niin poissa on kaikki multa
Ja tyhjää…