Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että Jori tulisi pikemmin takaisin.
Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.
Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.
Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui pahalle ja tuskalliselle.
Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!…
Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa ja muisti hänet selvemmin.
Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan…
Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja sulki hänet syliinsä…
Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja elähytti sitten kirkkaalla toivolla.
Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.