Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He eivät kaivanneet silloin mitään…
Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.
Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.
Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään kyyristyksissään maassa.
Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa tunnetta odotellessaan Joria.
Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli.
Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja pimitti toivon.
Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä!
Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä.
Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois.