Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi.
Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut hänet suojata… syleillä… suudella…
Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä
Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan.
Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan.
Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt!
Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan ja rakastaa vielä Aappoa.
Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki.
Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja kuu paistoi täysinäisenä.
Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta.
Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin Elsa oli luullut.