Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian Aappoon.
»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein.
»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista.
Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle.
Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa.
»Ei kiitoksia.»
»No miksi ei?»
»Ei passaa!»
»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti.
»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti ja juoksussa pakoon.