Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi:

»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!»

Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa.

Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että hän olisi itkenyt itsensä vesiksi.

Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin.

Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui aivan tapahtuneena tapauksena.

Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä kiveä uhaten pudottaa sen.

»Näitkö sinä unta, Elsa?»

»Näin pahaa unta.»

»Ethän sinä vain ole sairas?»