»En.»
Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista.
Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa.
Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi!
Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän:
»Ei tarvitse Liinan lähteä!»
Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi mahtaillen:
»Onhan niitä Elsalla herroja, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat maantielle asti!»
Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään.
»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään itsekin.