»En minä enää naura. Kerro vain!»
»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, Jori? — Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä oikein. Minä en pelkää nyt mitään!»
Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä:
»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?»
8
Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa mieltynyt Tuiraan.
Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa matkaltaan.
Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa takaa, ja jota alussa oli epäillyt.
Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei mitään varmaa tiennyt.
Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi enemmän kuin ennen.