Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin hautajaispäiviä.
Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi.
Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin päivän nousua.
Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut »vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut.
Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli.
Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa.
Antaapas saada sitten suuret silmät!
Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa:
»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?»
»Miten ja milloin?»
»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni…» ja sen sanottuaan Liisa meni.