Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen mahdollisuutta.
Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle…
Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan.
Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli.
»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski.
Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun.
»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä on sinua kohdannut, onneton?»
Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa.
»Ihmiset ovat niin ilkeitä!»
Viion leskestä tuntui keveälle.