»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. — Sekö sinulla on vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!»
Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa.
»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.»
»Oi, en voi, en, en!»
»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat sanoa?»
Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa haukuttavan jos kuin pahasti.
Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa silmiin.
Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle:
»Mitä katsot!…»
»Kuule, onko?…» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän näköiseksi.