Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle:
»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki herralle poiskäskevän liikkeen.
»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa.
»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan katsetta.
Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin.
»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari.
»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään.
Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin rinnoille.
Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää sääliä itseään ja Elsaa kohtaan.
»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?»